Vapaaehtoiset kertovat

Selma

Tulin Tuulispäähän ensimmäisen kerran kevättalvella 2015, kun eläinoikeusjärjestö, jossa työskentelen, järjesti talkoopäivän. Tarkoitus oli rakentaa metsälaitumelle aitaa, ja aita valmistuikin hyvää vauhtia – oma panokseni siihen jäi tosin yhteen lautaan, sillä päädyin viettämään talkooajasta valtaosan tallitöissä. Late-härkä oli vielä vauva, ja pääsin juottamaan sitä tuttiämpäristä. Mummovuohet livahtivat talliin ja ne oli jallitettava takaisin ulos. Painoin nenäni Kassu-hevosen pörröiseen talvikarvaan ja hengitin syvään hevosen tuttua tuoksua. Oli selvää, että Piia-ihminen ei hevin pääsisi minusta enää eroon.

Sittemmin olenkin palannut Tuulispäähän niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa. Suurin osa Tuulispäässä viettämästäni ajasta kuluu edelleen tallitöissä, mutta olen ollut mukana huolehtimassa myös ihmiseläinten viihtyvyydestä muun muassa ravintolapäivissä, Tuulispään syntymäpäiväjuhlilla, uusien vapaaehtoisten perehdyttäjänä sekä avointen ovien päivinä. Tällöin mutainen talliunivormuni onkin vaihtunut esimerkiksi Pikku Puhurin kiskatädin essuun.

Tuulispäässä parasta ovat eläimet. Kun itse työskentelee lähes päivittäin sen faktan parissa, että maailma on täynnä määrättömästi kärsiviä eläimiä, on voimauttavaa viettää aikaa sellaisten eläinten keskuudessa, jotka todella elävät, jotka todella saavat olla ja elää omina valloittavina itsenään, eläiminä.

Työ eläinten parissa on fyysisesti raskasta ja se vaatii kärsivällisyyttä (sillä joskus Pikkis-kukko vain päättää olla tulematta pihalta sisään), skarppiutta (sillä Aprilli-vuohi vaanii aina mahdollisuutta päästä livahtamaan heinävarastoon) ja hurjasti huumorintajua (sillä Saara-sika tulee tahtoessaan vaikka seinästä läpi eikä välillä voi muuta kuin nauraa). Kyseessä ei tosiaankaan ole mikään kevyt maatilaloma! Ennen kaikkea työ Tuulispäässä on kuitenkin äärimmäisen tarpeellista ja palkitsevaa: näet hetkessä kättesi jäljen esimerkiksi lannasta puhdistuneen pihaton, täyden ruokakupin tai rapsutuksista onnellisesti venähtäneen hevosennaaman muodossa.

Toiseksi parasta Tuulispäässä ovat ihmiset. Tuulispäähän muodostuu oma ihana sosiaalinen kuplansa, jossa tapaa upeita, rohkeita, empaattisia, eläinten puolesta taistelevia kanssaihmisiä. Päivän päätteeksi nämä ihmiset kerääntyvät yhdessä (ja usein hirmuisen nälkäisinä) keittiön suuren pöydän ääreen syömään, herkuttelemaan, juttelemaan, nauramaan tai suloisesti nuokkumaan pitkän päivän väsyttäminä. Nämä samanmielisten ihmisten kanssa vietetyt hetket ovat muodostuneet minulle valtavaksi voimavaraksi, josta ammennan vielä kauan palattuani taas kaupunkiin ja opiskelijaelämän arkeen.

Palaan Tuulispäähän säännöllisesti, muutaman kuukauden välein ja pyrin työskentelemään siellä kerrallaan vähintään viikon verran. Näin säilytän tietyn tallitöihin liittyvän rutiinin, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että pystyn tarvittaessa tulemaan hätäavuksi lyhyelläkin varoitusajalla ja olemaan maksimaalisesti hyödyksi. Palaan myös puhtaasti itsekkäistä syistä, sillä Tuulispäässä on yksinkertaisesti aivan sairaan kivaa. Tuulispäähän vapaaehtoiseksi lähteminen on ehdottomasti yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.

Satu

Kävin Tuulispäässä ensimmäisen kerran keväällä 2014. Tuolta reissulta muistan parhaiten sen hetken, kun kävelin ensimmäistä kertaa talliin ja luokseni kipittivät Isabella- ja Inkeri-kanat sekä arvokkaasti asteleva Kalle-kukko. Kanat tulivat tarkistamaan, olisiko minulla heille herkkuja. Tapasin myös mahtavan Kaalepin eli kukon, jolla kävi sen ensimmäisenä elinpäivänä tuuri, joka säästi sen hengen. Muistan myös monia hetkiä lampaiden, vuohien, hevosten sekä Osku-villisian kanssa. Tallin käytävällä juoksevat kanat jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Palasin Tuulispäähän pian uudelleen ja taas uudelleen, kunnes huomasin siitä tulleen tärkeä osa elämääni. Lannan kerääminen, heinän jakaminen, ruoka-annosten valmistaminen ja monet muut eläinten hoitoon liittyvät asiat olivat muuttuneet minulle melko arkipäiväisiksi asioiksi. Kaupunkilais-Satu ei olisi osannut aavistaa mitään tällaista vielä puolta vuotta aikaisemmin.

Koen olevani etuoikeutettu, koska olen päässyt näkemään läheltä niin monenlaisia tarinoita: iloisia, surullisia ja toivolla täytettyjä. Olen laulanut tuutulaulua kerälle käpertyneelle Nunnulle, joka oli juuri joutunut eroon emostaan. Ero omasta äidistä oli hinta siitä, että Nunnu sai elää. Olen nähnyt, miten entiset häkkikanat kuntoutuvat elämään oikeaa kanan elämää. Niiden jokaisen elämä kuitenkin hiipui varhain. Ne on jalostettu munimaan niin paljon, että niiden keho ei kestä sitä kovin pitkään. Olen nähnyt, miten hellästi Jennifer hoitaa pientä Latea ja kuinka nautinnollisesti Paavo, Pikkis ja Otto kylpevät auringossa vieretysten.

Puhun ja kirjoitan paljon kasvissyönnin edistämisen puolesta ja olen erityisesti keskittynyt vegaaniseen leipomiseen. Tutustuminen Tuulispään mahtaviin persooniin on entisestään lisännyt haluani toimia kaikkien muidenkin eläinten hyväksi. Kanat ja lehmät ovat kovasti lähellä sydäntäni, koska ne liittyvät vahvasti leipomiseen käytettäviin raaka-aineisiin eli muniin ja maitoon. Yksi tehokkaimmista tavoista saada ihmiset kiinnostumaan munattomista ja maidottomista leivonnaisista ja niiden leipomisesta itse on syöttää niitä heille. Kun on omalla suulla maistanut, että vegaaninen kuppikakku tai brownie maistuu ihanalta, on vaikeaa enää samalla suulla väittää, että vegaanileivonnaisissa olisi jotain outoa.

En aina ehdi Tuulispäähän auttamaan eläinten hoidossa. Sen sijaan olen järjestänyt erilaisia leivosmyyntitapahtumia Tuulispään hyväksi kotikaupungissani. Koen ne kivana tapana jakaa tietoa Tuulispään toiminnasta ja kerätä samalla rahaa Tuulispäälle. Valmistin vuoden 2016 helmikuiseen ravintolapäivään erityisiä Ihmebokseja. Ne pitivät sisällään neljän leivonnaisen lajitelman: banoffeeta, kinuskikuppikakkua, porkkanakakkua sekä mustikkawhoopieta. Ne myytiin loppuun ennätyksellisesti alle puolessa tunnissa. Ihmeboksit ovat tehneet paluun jo kolmesti erilaisissa tapahtumissa ja uudistetuin sisällöin.

Leipoessani ihmeboksileivonnaisia yksin kokonaisen päivän sain idean vähän toisenlaisesta tapahtumasta. Pohdin, että voisin tehdä itse leipomisesta tapahtuman ja kerätä sen ympärille muuta kiinnostavaa ihmisiä houkuttelemaan. Syyskuussa 2016 tamperelainen Kasvisravintola Gopal muuttuikin näyttämöksi Kuppikakkuja kellon ympäri -tapahtumalle. Leivoin kaksitoista tuntia putkeen kuppikakkuja, brownieta, pullaa, porkkanakakkua ja montaa muuta herkkua. Päivän aikana yli viisisataa leivonnaista myytiin samassa tahdissa niiden valmistumisen kanssa. Tapahtumassa oli monenlaisia musiikki- ja viihde-esityksiä sekä luentoja Tuulispään eläimistä. Se päivä oli ihana! Ihaninta oli tehdä se yhdessä kivojen ihmisten kanssa.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta mennä Tuulispäähän hoitamaan eläimiä. Esimerkiksi välimatka, allergia tai vaikkapa isojen eläinten jännittäminen voivat estää Tuulispäässä toimimisen. Tuulispäätä voi onneksi auttaa monin tavoin myös Tuulispään ulkopuolella. Minulle se asia on leipominen. Sinulle se saattaa olla jotain ihan muuta!

Terhi

Kaikki alkoi verkossa, kuten moni suhde nykyään. Jonkun kaverini linkin kautta olin päätynyt Tuulispään sivuille ja alkanut seurailemaan tilan tapahtumia ruudun takaa. Jonain tavanomaisena arki-iltana päätin tutustua tarkemmin mahdollisuuksiin tehdä vapaaehtoistöitä Tuulispäässä. Yllätyin lukiessani, että Tuulispäässä työskenteleminen ei oikeastaan vaatinut mitään erityistaitoja — tärkeintä olisi oikeanlainen asenne. Ilmoittauduin saman tien perehdytysviikonloppuun parin kuukauden päähän.

Ensimmäisen Tuulispäässä vietetyn viikonlopun jälkeen en ollut entiselläni. Tuulispään eläimien olemassaolo muistutti painokkaasti kaikesta siitä, mikä todella on minulle tärkeää. Olin myös hieman pettynyt itseeni; miksi en ollut kuunnellut haluani toimia eläinten oikeuksien puolesta aiemmin? Ehkä tarvitsin voimakkaan kokemuksen päästäkseni alkuun. Päätin pitää jatkossa tiukemmin kiinni minulle tärkeistä arvoista. Olin myös varma, että palaisin vielä Tuulispäähän. Takaisin kotiin päästyäni en mistään muusta puhunutkaan.

Sen kevään opinnot koettelivat ja veivät aikaa, joten monta kuukautta ehti kulua, kunnes pääsin seuraavan kerran Tuulispäähän. Kesän lämmössä eläinten kanssa touhuaminen ja muut ulkotyöt – sanon sen nyt suoraan, siis kakan lapioiminen – oli tosin aika paljon mukavampaa kuin kevättalvella. Pääsin myös järjestämään kesän ensimmäistä avointen ovien tapahtumaa. Toimin toisena kioskimyyjänä ja valmistin Tuulispään vieraille ainakin smoothieita ja täytettyjä vihiksiä.

Kesällä ja syksyllä piipahdin Tuulispäässä muutamia kertoja, joskus viime tingassa hätäavuksi hälytettynä, joskus ennalta sovitusti isoja tapahtumia järjestämään. Tuulispäässä olen päässyt tekemään kaikenlaista aina soran lapioimisesta possujen jouluaterian koristelemiseen.

Kaikkein hienoimpia ovat olleet sellaiset Tuulispäässä vietetyt hetket, joina olen saattanut viettää kiireetöntä aikaa eläinten parissa. Eräästä keskikesän hetkestä kirjoitin jälkeenpäin näin:

”Yhtenä kesäisenä iltapäivänä lehmien ja lampaiden pihatossa oli käsillä jotain sillä tapaa kaunista, joka ei tyhjäntäyttävää ihmispuhetta kaivannut. Aurinko valaisi ja lämmitti pihattoa juuri sopivasti. Lehmät saattoivat käydä maaten toimittamaan iltapäivämärehdintäänsä ja antaa silmäluomiensa painautua kevyesti kiinni.

Monta asiaa oli vielä sinä päivänä hoidettavana, työ kun ei Tuulispäässä tekemällä lopu, mutta siinä kohtaa oli pysähdyttävä hetkeksi. Kuin sanattomasta sopimuksesta päätimme istahtaa lehmien ja lampaiden keskelle. Keskittyneesti aloin paijata Latea, lehmäjengin lempeää jättiläistä.

Rakastin lehmän turkin tuntua kättäni vasten. Miten jokin voikaan olla samaan aikaan niin iso ja niin sileä! Lehmät olivat samalla uskomattoman ystävällisiä ja kuitenkin omapäisiä. Ne näyttivät pitävän kaulan seudulta rapsuttamisesta. Olin nähnyt ainakin Jenniferin ja Laten ojentavan kaulansa suoraksi pitkälle etuviistoon silloin, kun ihminen rapsutti niitä leuan alta. Aivan kuin ne olisivat sanoneet: ‘Juuri siitä, juuri noin!’.

Late tuhisi. Sen suurista sieraimista tuleva lämmin ilma tuntui turvalliselta. Halusin painaa poskeni Laten suurta kylkeä vasten. Niin suuren eläimen minuun kohdistama luottamus sai minut turvautumaan puolestani siihen. Kunpa maailma tarjoaisi enemmän tällaista turvaa ja lempeyttä. Latella oli olemuksessaan jotain sellaista vakautta ja varauksetonta lehmämäisyyttä – suurta kokoa, leikkisyyttä, lauhkeutta ja itsepäisyyttä – , joka sai minut ihastelemaan sitä aina uudelleen ja uudelleen. Siinä rauhallisessa hetkessä pihatossa oli niin hyvä olla. Keskipäivän taitteessa, lehmän tuhinaa kuunnellessa.”

Mirka

Olin Tuulispäässä vapaaehtoistyössä syyskuussa 2016 muutaman päivän. Minulla on pitkä kokemus hevosten hoidosta, mutta olen jakanut kotini myös koiran, kissojen ja erilaisten jyrsijöiden kanssa.

Vaikka en ollutkaan aiemmin hoitanut lehmiä, possuja tai lintuja, yhteisasuminen useamman vieraan ihmisen kanssa jännitti minua introverttina ihmisenä huomattavasti enemmän.

Hyppäsin Piian kyytiin Tampereelta, jossa juuri silloin vietettiin Tuulispään laidunkeräykseen kuuluvaa kuppikakkutapahtumaa. Laidunkeräykseen ja kirpputoripöydän pitämiseen osallistuminen oli oikeastaan alkusysäys sille, että päätin viimeinkin toteuttaa monen vuoden aikeeni ja käydä Tuulispäässä.

Kerroin matkalla Piialle olevani kokematon kommuuniasuja, mutta Piia vakuutti vapaaehtoisten olevan mukavaa porukkaa, ja tottahan se olikin. Vajaan viikon aikana tutustuin neljään ihanaan ihmiseen ja todella moneen mahtavaan eläimeen. Varsinkin naudat veivät sydämeni ihan kokonaan. Ne olivat aluksi hämmentävän suuria ja tekivät tuttavuutta varsin arkailemattomasti. Kun tutustuin nautoihin paremmin, huomasin, että ne olivat paljon rauhallisempia kuin siihen asti tuntemani hevoset. Tosin kun Tuulispään hevosvaarit tulivat myöhemmin kesälaitumelta, eivät nekään kovin stressaantuneilta tai kireähermoisilta vaikuttaneet.

Lennu-vasikka tuotiin Tuulispäähän siellä ollessani. Se oli aluksi arka, eikä oikein kunnolla pysynyt jaloillaan, mutta se rohkaistui nopeasti ja alkoi harjoitella laitumella kirmailua.

Lehmien harjaaminen, maidonkorvikkeen juottaminen Lennulle ja puuron syöttäminen Saara-sialle olivat kokemuksia, jotka muuttivat minussa jotakin. Olin alkanut vegaaniksi saman vuoden kesällä eikä sillä tiellä pysyminen ole ainakaan Tuulispäässä käymisen jälkeen ollut vaikeaa.

Mielestäni hienointa Tuulispäässä on tietenkin se, että jotkut onnekkaat eläimet saavat sieltä turvapaikan. Tuulispäässä oltuani olen myös havainnut, kuinka myönteisesti eläinten kohtaaminen voi vaikuttaa ihmiseen. Olin aikaisemmin ajatellut, etten halua syödä eläimiä, koska ne kärsivät tuotantoprosessista monin tavoin. Tuulispäässä huomasin, että jokainen tuotantoeläin tosiaan on yksilöllinen ihmisten lailla, ja väkivallan tukeminen alkoi tuntua entistä kauheammalta. Eläimet jakavat ihmisten kanssa paitsi saman maailman, myös samankaltaisen kokemusmaailman.

On ujohko ja mystinen sinikettu-Otto. On omapäinen ja valkoinen Anselmi-vuohi, jonka huumori on mustaa. On ystävällinen ja filosofinen Kassu-hevonen, on lämminsydämisiä lehmiä ja anarkistisia sorsia, vain joitakin mainitakseni.

Sofia

Olen toiminut vapaaehtoisena syksystä 2016 lähtien ja pyrin siihen, että pääsen auttamaan säännöllisesti. Vietän Tuulispäässä vähintään yhden viikonlopun kuukaudessa.

Lempipuuhiani ovat pihattojen siivoaminen, heinien ja ruokien laittaminen sekä hevosten ja nautojen harjaaminen. Vanhana tallityttönä oikeastaan kaikki hommat ovat mieluisia – kunhan saan olla tallilla! Parasta Tuulispäässä on sen jokainen ainutlaatuinen ja upea asukas. Koen olevani onnekas saadessani oppia kanssakulkijoistani kaikenlaista: kuinka rohkea Runo-lammas onkaan, kuinka herkkä Jutta-hevonen on ja miten Jekku on selvästi huumorihärkiä.

Pidän myös valtavasti vapaaehtoisten kirjosta, sillä olen keskustellut paljon, oppinut vielä enemmän ja nauranut mielettömästi! Koen, että jokainen vapaaehtoinen on tervetullut omana itsenään. Tärkeintä on aito into tehdä sekä motivaatio oppia sellaista, mitä ei vielä osaa. Tallityöt tosin ovat fyysisiä, joten vapaaehtoistyöntekijän yleiskunnon on oltava hyvä. Hyvät vuorovaikutustaidot puolestaan mahdollistavat ryhmässä toimimisen. Energinen työote sekä valpas mieli takaavat sen, että työt tulevat tehtyä turvallisesti ja ajatuksen kanssa. Tuulispäässä asukkaiden hyvinvointi ja sujuva arki ovat ensisijaisia asioita.

Jokaista antamaani vapaaehtoistyön siementä kohden koen saaneeni sylillisen auringonkukkia takaisin. Niin paljon iloa, valoa ja lämpöä Tuulispää on elämääni tuonut! Missään muualla en voi paistatella päivää vuohien kanssa tai hämmästellä nautojen kanssa, että kuka kumma pellolla kulkee. Koen, että lahjoittamallani ajalla edistän Tuulispään ideologiaa sekä sijoitan Tuulispään eläinten hyvinvointiin.

Toimin vapaaehtoisena sekä kahden asukkaan kummina, koska minulle tuottaa niin paljon iloa se, että asukkaiden elämä Tuulispäässä on arvokasta ja laadukasta. Tiedän ja näen Tuulispään eläinten voivan hyvin. Tuskin kukaan jaksaisi huonovointisena kirmata kuin villihevonen, olla kekseliäs kuten vuohi tai nauttia toisen lämmöstä kuten sika. Meillä kaikilla kun on tarve elää itsemme näköistä elämää — emme halua olla vain olemassa. Joka kerta Tuulispäästä lähtiessäni minulla on lämmin hymy kasvoillani, koska hyvän tekeminen tekee ihmiselle hyvää.

Top