Teurastajasta aktivistiksi

Teurastajasta aktivistiksi – erään miehen tarina

Syitä luopua lihaa ja maitotuotteita sisältävästä ruokavaliosta on lukuisia: tautiepidemiat, markkinoilta vedetyt lihaerät, ympäristötuhot, salakuvauksissa paljastetut eläinten kaltoinkohtelut jne. Ruokavalion muuttaminen on kuitenkin monelle vaikeaa.

Ihmiset sanovat olevansa eläinrakkaita, mutta syövät silti lihaa ja käyttävät maitotuotteita, jotka ovat molemmat eläinperäisiä. Ihmiset eivät halua herätä näkemään, miten samanlaisia heidän rakas koiransa tai kissansa on verrattuna vasikkaan, karitsaan, porsaaseen tai kananpoikaan.

Eräälle miehelle tuon samankaltaisuuden tiedostaminen oli monen mutkan takana. Hänen elämäänsä oli aina kuulunut yhteiskunnassa normaalina pidettävä liha, ”miehen” ruoka. Hänkin sanoi olevansa eläinrakas. Osa hänen teoistaan oli kuitenkin melko järkyttäviä. Mikä sai hänet muuttamaan elämäntapansa?

Alla on katkelma hänen elämäntarinastaan (koko teksti löytyy englanniksi täältä):

Mielestäni ihminen on elämässä vastaan tulleiden mielettömien sattumusten lopputulos. Nämä sattumukset tekivät minusta sen, mitä olen nykyään: empaattisen miehen.

Olen syntyjäni Pohjois-Wisconsinista, jossa kasvoin veljeni ja viiden siskoni kanssa. Kotimme oli hyvin hiljainen, sillä molemmat vanhempani ovat kuuroja. Ensimmäinen oppimani kieli oli viittomakieli. Muistan, kuinka lapsuudessa minulla oli tapana äännähdellä äitini ja isäni tavoin. Suullinen kielitaitoni oli hyvin heikko. Minulla oli vaikeuksia koulussa. Isäni viikkoansiot olivat vain 50 dollaria, jolla piti elättää seitsemän lasta. Kun olin 12-vuotias, keräsin hedelmiä ja vihanneksia 50 sentin tuntipalkalla.

Varhaisimmat muistoni koskevat kävelyretkiä yksin metsään. Pidin metsäneläimistä. Ne eivät ikinä olleet vihamielisiä minua kohtaan. Yhdellä näistä kävelyretkistä löysin pentuja; luulin niitä koiranpennuiksi. Pentujen emoa ei tuntunut häiritsevän, että silitin niitä. Muistan ajatelleeni emon olevan janoinen, joten sidoin sen kaulaan paalinarun ja talutin sen kotiini. Sidoin sen kiinni takapihan puuhun, että voisin tarjota sille vettä. Ennen kuin ennätin takaisin, se oli purrut isosiskoani. Isäni vei minut ja siskoni sisälle ja ampui emon. Minua kiellettiin menemästä enää metsään. En tiedä, miten onnistuin saamaan kontaktin emoon ja sen pentuihin. Kadun, etten palannut metsään katsomaan, olivatko pennut selvinneet.

Olin asettanut loukkuja, lähinnä piisamien pyytämiseen. Omistin kymmenen ansaa ja tarkoitus oli hankkia vielä monta enemmän. Turkeista sai hyvät rahat. Muistan ensimmäisen kerran, kun majava hukkui loukkuuni. Siihen loppui metsästämiseni, mutta söin silti vielä eläimiä.

Minulla oli tapana irrottaa isoja jäälohkareita, joiden päällä pystyi seisomaan, ja laittaa niitä kellumaan puroa pitkin. Meitä oli yleensä viisi kaverusta, vietimme aikaa maalla hengaillen. Beagle-rotuinen koira lähestyi meitä, se oli selkeästi ystävällinen. Ennen kuin ehdin silittää sitä, yksi jätkistä potkaisi koiraa. Se sinkoutui potkun voimasta puroon. Autoin koiran pois vedestä. Oletan, että se löysi takaisin kotiinsa sittemmin. Halusin vahingoittaa koiraa potkaissutta jätkää, mutta hän poistui heti paikalta. Emme olleet enää kavereita tapahtuneen jälkeen. Minun kotiseudullani empatia ja myötätunto eläimiä kohtaan oli jotakuinkin hyväksyttyä, kunhan ei vain mennyt liiallisuuksiin – muutenhan sitä pidettäisiin ihan nössönä.

Kävimme isäni kanssa usein metsällä. Minusta oli mukavaa viettää aikaa hänen kanssaan. En pitänyt siitä, että hän ampui peuroja. Pidin peuroista. Koska isäni on kuuro, hän ei koskaan kuullut ääniä, joilla säikytin niitä pois. Tietääkseni hän ei vieläkään ole tajunnut, ettei hän koskaan saanut tilaisuutta peuran tappamiseen, jos olin hänen kanssaan metsällä. Minusta tuntui pahalta, sillä tiesin, että isäni halusi vain elättää meidät, perheensä. Olin hyvin hämmentynyt, mutta söin silti vielä eläimiä.

Myöhemmin olin töissä paikallisella minkkitarhalla. Joka vuosi osallistuin tuhansien minkkien tappamiseen. Ne murhattiin myrkkykaasulla. Niiden turkeista sai hyvät rahat. Muistan, kuinka minkit taistelivat hengestään, kun niitä tukehdutettiin. Muistan ne harvat selvinneet. Autoin niitä ”pääsemään pakoon”, jos vain pomon silmä vältti. Ympärilläni oli lukemattomasti 200 litran terästynnyreitä täynnä nyljettyjä minkinraatoja – mutta söin silti vielä eläimiä.

Sen jälkeen olin töissä pienellä tuotantolaitoksella, jossa sairaista lehmistä tehtiin eläinrehua. Muistan lehmien katseen, kun kuski sitoi teräsvaijerin jonkin niiden raajan ympärille ja veti lehmien jykevät ruumiit ylös maasta rekan sisälle. Muistan, kuinka lehmät huusivat tuskaansa niiden luiden murskaantuessa. En ymmärtänyt, miksi niitä ei ammuttu heti ja päästetty tuskistaan. Jauhoimme lehmät murskaksi ja syötimme ne minkeille. Tapoimme eläimiä, jotta voisimme jauhaa ne ruoaksi toisille eläimille, jotka tappaisimme ennen pitkää. Eihän siinä mitään järkeä ollut – mutta söin silti vielä eläimiä.

Lopetin koulunkäynnin 15-vuotiaana ja menin työskentelemään katkarapualukselle Texasiin. Joka kerta, kun valtava verkko nostettiin laivan kannelle, se oli täynnä kuolleita merieläimiä. Jotkin niistä olivat vielä elossa, kuten ravut ja katkaravut. Suurin osa saaliista oli kuolleita – ne olivat tukehtuneet jo pelkästään toistensa painon alla. Oli kuvottavaa säilyttää vaatimaton kilo ”kullanarvoisia” katkarapuja ja heittää menemään satoja kiloja kuolleita merieläimiä. Todistin tätä kaikkea – mutta söin silti vielä eläimiä.

Olin 17, kun naapurikaupunkiin perustettiin uusi teurastuslaitos ”Packer land”. Isäni lopetti apumiehen työt läheisellä maatilalla ja meni töihin laitokselle. Hän ei ollut ikinä aiemmin tienannut niin hyvin. Hän järjesti minulle töitä samasta paikasta, ja tehdäkseni isäni ylpeäksi otin työn vastaan teurastusosastolla. Minun piti luututa hyytynyt veri lattiassa olevaan reikään. Lattialle ei saanut päästä kertymään yli 10 cm:n verikerrosta.

Muistan, miltä lehmät haisivat sekä miten ne tärisivät rajusti ja itkivät pelosta, kun ne odottivat vuoroaan kuolla. Tiedän, että ne tiesivät kuolevansa pian. Muistan, kuinka teurastusosaston työntekijät heittelivät yläfemmoja toisilleen, koska he olivat rikkoneet ennätyksen: 107 lehmää oli tapettu tunnin aikana.

Muistan yhden lehmän, joka oli jotenkin onnistunut pakenemaan teurastuskourusta ja kaatui jo teurastettujen lehmien vereen. Lehmä oli selvinnyt muutaman muun lailla pulttipistoolin osumasta ja oli vielä tainnoksissa. Sen takajalan ympärille oli sidottu teräsvaijeri ja sitä nostettiin ylöspäin, jotta niska olisi oikeassa asennossa sen tappamiseen. Ennen kuin lehmä nostettiin ylös, se sai keskenmenon ja synnytti kuolleen vasikan. En ollut ikinä aiemmin enkä koskaan tapahtuneen jälkeen kuullut sellaista ääntä kuin lehmä päästi silloin. Sen kaula viillettiin auki ja veren vuotaessa ulos sen ruumiista viimeinen asia, jonka se näki, oli sen pienokainen lattialla. En uskaltanut sanoa mitään tai näyttää tunteitani, olinhan ”mies”. Koulukaverini otti abortoidun vasikan maasta ja piteli sitä kuin jalkapalloa ja alkoi silittää kuin se olisi ollut hänen lemmikkinsä. Ja teurastusosaston porukka se vain nauroi katketakseen.

Seuraavan tauon aikana minua nimitettiin ”lehmäkuiskaajaksi”, koska olin uskaltanut sanoa, miltä lehmän pelonsekainen itku kuulostaa. En palannut töihin enää tuon vuoron jälkeen. Kyllä, se oli lehmä, mutta sen itkun – kuolevan äidin itkun sen menettäessä vauvansa – kuulen päässäni joka päivä. Mutta, kuin ihmeen kaupalla, söin silti vielä eläimiä.

18-vuotiaana päiväni kuluivat viinan ja huumeiden sekaannuttamina eikä hengenlähtö ollut kovin kaukana. Tuomari antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: vankila tai armeija. Valitsin armeijan, jossa palvelin 15 vuotta. Armeija kirjaimellisesti pelasti henkeni. Siellä tapasin ja menin naimisiin sydämenvalittuni kanssa – ja kyllä, me molemmat söimme eläimiä.

Olemme olleet yhdessä 30 vuotta. Kun vaimoni kasvatti kolmea lastamme, hän alkoi lukea enemmän aiheesta, josta jo tiesin: mitä eläimet joutuvat läpikäymään maataloustuotannossa. Minun piti nähdä kauhu vaimoni silmissä ennen kuin vihdoinkin havahduin ja ymmärsin asioiden laidan. Lopetimme lihansyönnin kuukaudessa, ja pitkäaikaiset terveysvaivani alkoivat parantua. Aloimme vegaaneiksi 19 vuotta sitten.

Olen tappanut tuhansia eläimiä nuoruusvuosieni aikana. En koskaan pitänyt siitä ja silti söin niitä. Nykyään olen eläinten puolestapuhuja vaimoni rinnalla ja ylpeä siitä. Hän opetti minulle, että mieskin voi olla empaattinen.

JA LOPUKSI: EN SYÖ ELÄIMIÄ!

Viesti hänen vaimoltaan:

Mieheni on pohjimmiltaan sulkeutunut mies. Hän kuitenkin kertoi tarinansa osoittaakseen, että kaikki hänen tekonsa eläimiä kohtaan johtuvat pohjimmiltaan siitä, että tällaisia tekoja pidetään hyväksyttävänä ja normaalina. Sydämessään hän tiesi tekevänsä väärin. Mutta koska hänen tekojaan pidettiin normaalina, hän ei kuunnellut sydäntään ja jatkoi eläinten hyväksikäyttöä ostamalla, syömällä sekä tekemällä asioita, jotka aiheuttivat eläimille kärsimystä.

Lihansyöntiä on perusteltu meille usein sanomalla: ”olemme aina syöneet lihaa”. Tämän pitäisi jotenkin oikeuttaa asia. Mieheni halusi ihmisten tietävän, että hän tiesi aina jossakin määrin toimivansa väärin. Hän välitti eläimistä eikä halunnut tarkoituksella vahingoittaa niitä. Hän ei kuitenkaan pystynyt myöntämään, että se mitä hän ja muut tekivät, johtui sosiaalisesta aivopesusta – kunnes hän vihdoinkin havahtui ja tajusi, miten asiat ovat.

LOPPUSANAT:

Samainen mies on nykyään yksi Coloradossa pidettävän suositun VegFestin perustajista. Hän on myös ollut perustamassa Coloradoon eläinoikeusjärjestö Animal Action Networkia ja vegaaniyhdistys A Vegan Life Coloradoa ja organisoi niiden toimintaa. Vapaa-ajallaan hän osallistuu mielenosoituksiin, kampanjoi esittelypöydän äärellä sekä jakelee lentolehtisiä eläinten puolesta kaikkialla. Hän on inspiraation lähde ja johtaja sadoille hänen viitoittamallaan tiellä kulkeville.

Käännös: Leevi Leppänen

Julkaistu 08/01/2014

4 Kommenttia

  1. Soja Laaksonen kirjoitti klo Vastaa

    Kiitos kun lopetit eläinten syömisen ja kiitos että autat niitä.Suuri kiitos myös vaimollesi joka sai sinut ymmärtämään että tosi mies kykenee myötätuntoon.

  2. SIRPA LAAKSONEN kirjoitti klo Vastaa

    Luettuani tämän, tuntui kuin sydämmeni olisi pysähtynyt, niin järkyttävää luettavaa se oli.Kuinka joku ihminen voi tappaa eläimiä, vaikka näkee ja kokee niiden kivun ja tuskan. Lehmät ja vasikat ovat niin ihania eläimiä, tavattoman kauniita. Tappajat ovat jotenkin tunnevaurioisia ihmisiä, säälittäviä kerrakseen.

  3. Miten uskoa omaa sydäntään, kun kaikki ihmiset ympärilläsi ovat vastakkaista mieltä, etkä edes ehkä tiedä ketään joka olisi samaa mieltä kanssasi? Tuollaisessa tilanteessa alkaa helposti epäillä itseään. Ja jos on vuosikymmeniä kasvatettu tiettyyn arvomaailmaan niin vaatii paljon että saa sen kyseenalaistetuksi. Kiitos kun kerroit tarinasi, se kuvaa hyvin lihansyönnin ja eläinrakkauden valtavaa ristiriitaa.

  4. Helena Kuitunen kirjoitti klo Vastaa

    Kiitos tästä tekstistä, kun herkästä pikkupojasta sitten aikuisena tuli kasvissyöjä kamalien kokemusten myötä. Katsoin ohjelman, joka tuli ennen joulua kertoen kotimaisen teuraseläinten kohtelun ja se oli jäkyttävää katseltavaa. Ihminen on julma voittoa ja rahaa tavoitellessaan. Toivotaan eläimille parempaa elämää.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Top